Kotipaikkani Kitee

Kiteen keskusta (ilmakuva, lainattu Kiteen kaupungin sivuilta)

Olen syntynyt Vantaalla ja asunut siellä tasan vuoden. Tämän jälkeen vanhempani keräsivät tavaransa ja muuttivat Kesälahdelle. Minun kannaltani parhain ratkaisu. Muutimme nimittäin mummolaan ja saman tien varrella oli ainoastaan sukulaisia. Serkkuni kotitalo oli ihan mummolan vieressä, ja ehkä siksi, serkustani tuli minun läheisimpiä ystäviäni. Vieläkin kerron ne tärkeimmät uutiset serkulleni ennen muita. 

Koti

Mutta niin. Kesälahti - pieni kylä (nykyisin osana Kiteen kaupunkia), jossa lähes kaikki tunsivat toisensa. Jossain vaiheessa teini-ikää kirosin koko Kesälahtea ja toivoin että olisimme jääneet Vantaalle asumaan. Äkkiä tuo vaihe meni kuitenkin ohi. Onneksi. Koulukaverit, joita sain Kesälahdelta, ovat vieläkin osana omaa kaveripiiriäni. Muutaman kaverin kanssa meillä on menossa sama vaihe elämässä - pienet poikamme ovat syntyneet muutaman kuukauden ikäerolla. Olemme jo pitäneet vauvatreffejä ja mukavaa ajatella, että me, äidit, olemme olleet kavereita ihan pienestä asti ja nyt lapsemme seuraavat samaa polkua. Ehkä pojistamme tulee myös elinikäisiä kavereita toisilleen. Saa nähdä.

Jossain vaiheessa yläkoulua päätin etten halua muuttaa Kiteetä kauemmaksi. Muutin siis sinne ja aloitin lukion siellä. Lukioaika oli villiä ja vauhdikasta aikaa ja kun sen sain päätökseen olin varma etten enään ikinä halua vilkaistakkaan Kiteetä päin. Muutin Joensuuhun (huimat 100km kauemmaksi kotoa). Joensuussa viihdyin 7 vuotta. Uskon, että olisin viihtynyt hiukan kauemman, mutta mies tuli kuvioihin. Isimies nimittäin. Isimies päätti että hän asuu tasan vuoden Joensuussa kanssani, tämän jälkeen muutamme joko yhdessä tai erikseen Kiteelle. Muutimme yhdessä. Tästä kaikesta on aikaa nyt kolme vuotta. Olen siis ollut kolme vuotta kiteeläinen. Vaikka vannotin etten enään tänne muuta. Olisi kyllä pitänyt syödä sanansa jo silloin kun otti kiteeläisen miehen. Tännehän ne kaikki haluavat takaisin kuitenkin. 

Mutta en valita. Olen oppinyt rakastamaan uudestaan kotikaupunkiani. Kitee, tai oikeastaan Kittee, on pieni kaupunki, jossa viihtyy. Täältä löytyy kaikki minulle tarvittava; luonto, perhe, kaupat, uimahalli/sali ja kerhot. Kaikki, joita nyt tarvitsen. Ja mikä parasta - molemmat mummolat ovat siedettävän ajomatkan päässä. 

Kun vielä kävin töissä opettajana Joensuussa, oli ihana ajaa kotiin Kitteelle, koska sain matkalla nollattua työpäivän ja ajatukseni. Kun pääsin kotiin, sain keskittyä pelkästään olemiseen ja lenkkeilyyn koiran kanssa. 

vaunulenkillä

Kitteelle muuton kautta, löysin pian uudestaan lukioaikaisia ystäviäni, joiden kanssa yhteydenpito oli hieman hiipunut Joensuuhun muuton vuoksi. Nyt heidän kanssaan tarinoidaan viikottain. Hassua kyllä, sattuu heilläkin olemaan lähes samanikäisiä muksuja kuin meidän pieni mies. Ei puutu meidän pieneltä mieheltä leikkikavereita. 

Rakastan Kitteessä sitä, että täällä tutustuu helposti ihmisiin. Olen saanut paljon uusia äitikavereita tämän vuoden aikana. Ja lisää leikkikavereita pienelle miehelle.

Rakastan myös sitä, että täällä on helppo lähteä vaunulenkille koiran kanssa luontoon. Ei tarvitse pitkää matkaa kävellä kun on jo metsän keskellä ja saa keskittyä ihan siihen hiljaisuuteen vaan. Rakastan myös kotiamme. Se on sopivasti kauempana keskustasta, mutta ei kuitenkaan liian kaukana. Emme omista naapureita, joten saamme hillua vaikka alasti pihalla, jos siltä tuntuu. Koiran kannalta on myös hyvä, että voi haukkua räksyttää pihalla ilman ylimääräisiä valituksia. Lapsen kannalta on täydellistä etteivät autot aja ihan leikkipaikan viereistä. Ja iso piha. Rakastan myös sitä. Haaveissa olisi vielä ulkosauna ja palju, tämän jälkeen  olisin täysin tyytyväinen kotiimme. Niin ja leikkimökki. Ja kiikut. Ja liukumäki. Onhan tuota listaa vielä. Onneksi ukit ovat käteviä käsistään. Mutta niin. Kittee- tällä hetkellä meille parhain paikka asua ja elää. Mies ei varmaan koskaan muuttaisi täältä pois. Täällä on niin helppo hänen harrastaa metsästystä. Meiltä kotoa pääseekin lähes takapihalta juoksuttamaan koiraa ja metsästämään. Sen vuoksi mies varmasti viihtyy täällä niin hyvin. Tosin niin viihdyn minäkin. Ja vielä (toivottavasti) pitkään.


💙💙 Katja 

Leggareita ja tunikoita

NOSH:in viidakkoleggarit 

Leggarit - siis maailman parhaimmat jalassa ja näyttävät aina hyvältä. Ainakin omasta mielestäni. 

WISH;iltä tilattu lemppari kotileggarit

Viime aikoina olen haalinut leggareita aikamoisen kasan. On PAPUa, NOSHia useammat ja sitten ihan tavaratalon leggareita. Olen salaa haaveillut Vimman vihreistä lettileggareista, mutta toistaiseksi en ole vielä niitä löytänyt. Löysin nimittäin pojalleni kirpputorilta Vimman lettikuviollisen (juuri sen vihreän) bodyn ja siitä tuli heti yksi meidän lempibodeista. Nyt olisi ihana samistella pienen kirpun kanssa, mutta vielä ei ole tullut aikuisten koossa leggareita vastaan. 

NOSH:in joutsenleggarit

Ihastuin leggareihin raskausaikana, kun farkut kiristivät ja äippäfarkut olivat mielestäni järkyttäviä. Ostin silloin kasan halppisleggareita ja kuljin niissä lähes koko raskauden ajan. Töissä niihin yhdistelin tunikota ja sain vähän siistiimpää asua. Ja mikä parasta, tunikat eivät näyttäneet kasvavaa masua, jota halusin töissä vielä piiloitella sinne "varmoille viikoille" saakka. Hyvin se masu sinne hävisikin, raskauteni tuli monelle kollegalle sekä omille oppilaille yllätyksenä. Tosin veikkaan, etteivät oppilaat niin kiinnittäneet minun ulkoiseen olemukseen huomiota. 

Nyt kun kilot ovat karisseet (ainakin osaksi), olen panostanut leggareitten ostoon ja ostanut näitä merkkileggareita. Pakko myöntää, että ne istuvat paremmin ja näyttävät huomattavasti paremmalta. Ja ovathan ne kyllä mukavammat jalassa ja mitä parasta - ne eivät ekassa pesussa näytä siltä, että olisin ne kaatopaikalta käynyt koluamassa. Ovat siis täydellisiä niin arkeen kuin juhlaan. Äitini jo sanoi minulle, että farkut taitaa minun kohdallani olla historiaa. Kyllä minä ne farkutkin vielä jalkaan laitan - heti kun löydän itselleni täydelliset farkut. 

Papun polvipaikat

Mutta tunikat - ihan samalla viivalla leggareiden kanssa. Tunikat käyvät lähes mihin tilaisuuteen tahansa, niin juhlaan kuin arkeen. Minut löytää yleensä kotoa leppakkoleggarit ja lempparitunika päällä. Samalla setillä lähden yleensä kerhoilemaan, musisoimaan tai vaikka kylään. Vaihdan tosin ne lepakkoleggarit vähän siistiimpiin. 

Tokmannin laatuleggarit. Vain 12e (!!) 

Harmikseni en enään löydä kaupasta kivoja tunikoita, vaan roikun FB-kirpputoreilla metsästäen tunikoita. Ja olen aina myöhässä. Joku toinen on aina ehtinyt huutamaan ennen minua tai sitten tunika on jo myyty. Olisi ihana, jos löytäisi vaikka muutaman tunikan lisää, niin vaatehuoneeni hyllyillä olisi oikeasti jotain päälle pantavaa. 

Siksipä haluaisinkin neuvoja ja vinkki vitosia... 

Mistä löytää kivoja tunikoita? 

💙💙  Katja 

kotileggarit kunniaan. Osa tilattu WISH:ilta, keskimmäiset ihan vaan Tokmannilta.

Bloggari(ko)?

Mietin pitkään aloittaisinko ja kuinka alottaisin bloggauksen. 

Olen kirjoitellut päiväkirjaa vuosien varrella, vähän vaihtelevalla menestyksellä, ja siksi tämä blogiin kirjoittaminen niin kovasti minua kiehtoo. Olen myös lukenut paljon ja monia erilaisia blogeja ja seuraan aktiivisesti muutamaa blogia. Raskausaikana jäin koukkuun blogeihin (siitä tuli paheeni) ja luin päivittäin monen monta blogitekstiä. Ne olivat minun, muuten aika menevän mamman, lepohetkiä.  

Nyt olen noin pari viikkoa pohtinut ja ajatellut pitäisikö minun oikeasti alkaa kirjoittamaan ja ylläpitämään omaa blogia. Se ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan. Tähän saakka olen kuitenkin pelännyt, etten osaa blokata. Etten osaa kirjoittaa. Etten osaa kirjoittaa asioista, joista muut olisivat kiinnostuneita. Etten osaa kirjoittaa niin hienosti ja täydellisesti mitä muut kirjoittavat. Ja ettei kukaan oikesti ole kiinnostunut meidän elämästämme ja toisaalta - miksi avaisin ovet meidän perhe-elämään, kun sen oven avaaminen on kuitenkin aika henkilökohtaista. 

Näitä pyörittelin yksin päässäni, kunnes eilen sanoin asiasta miehelleni ääneen ja hän aluksi epäilevänä naurahti. Hän ihmetteli miksi halusin kirjoittaa kaikki perheasiamme julki. Eikö se olisi liian henkilökohtaista? Sain kuitenkin selitettyä, että minulla on tarve purkaantua jollekin / jonnekin. Enkä suinkaan kirjoittaisi kaikkea. Kirjoittaisin asioista, joita minua mietityttää. Asioista joihin ehkä kaipaisin muidenkin mielipidettä. Asioista, jotka minua kiinnostavat. 

Tai sitten kirjoittaisin vain löpinää. Sekin on mahdollista. 


Tämän sanottuani, mies kannusti bloggaukseen. Useimmiten käy nimittäin niin, että kun mieheni tulee töistä, on minulla tarve selittää hänelle kerralla kaikki mahdollinen ja kun minua ei kuunnella -- mökötän. Ymmärrän ettei töitten jälkeen väsyneenä jaksa heti kuunnella koko päivän tapahtumia, mutta minulla on tarve purkaa päivääni jollekin. Siksi tämä kanava saattaa olla se juuri oikea minulle. 


En tiedä vielä tuleeko minusta aktiivista bloggaajaa, mutta kokeilen nyt aluksi omaksi ilokseni purkaa ajatuksiani tänne. Ehkä, omia tekstejä lukiessa läpi, ajatukset muovautuvat taas ihan uudella tavalla. Se jää nähtäväksi. 

Kiitos, kun jaksoit lukea! Palautetta saa ja pitää antaa :) 





                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  Innolla kirjoittaen 

     💙💙 Katja